Viime kesäkuussa kutsuin itselleni vierasta ihmistä yritykseni järjestämälle retkelle. Hän ei innostunut, koska hänen mielestään luonnossa ei soi mitään kesäkuun puolessa välissä. Kaikki linnuthan ovat jo hautomassa. Tämän kommentin jälkeen olisin vielä enemmän halunnut tarjota hänelle tilaisuuden huomata, miten luonto soi. Vaan ihmistä ei voi pakottaa. Tämä keskustelu tuli mieleeni tänään hiihtolenkillä. Näin keskitalvellakaan luonto ei ole täysin hiljaa. Ja vaikka olisikin hiljainen hetki, ei se haittaa. Ihmisen tuottamassa musiikissakin on hiljaisia hetkiä. Niitä sanotaan tauoiksi ja niillä on yleensä suuri merkitys teoksen sisällä. Tauot ovat osa tarinaa ja rakentavat tai purkavat intensiteettiä. Kaikki me tarvitaan taukoja, hetkiä, jolloin ei tapahdu mitään.
Suomalaiset on valittu vuosia putkeen maailman onnellisimmaksi kansaksi. Se saattaa tuntua suomalaisestakin erikoiselta, koska emmehän asu täydellisyyden maassa. Eikä taida kovin monta ihmistä löytyä, jonka elämä olisi jatkuvaa ja täydellistä nousukiitoa. Onnellisuuden taitaa kukin määritellä itse. Minulla ei ole ainakaan mitään yhtä selkeää käsitystä, mitä onnellisuus on. Hiihtäessäni täydellisen kauniissa, kylmässä pakkassäässä, kuunnellessani ja katsellessani luontoa ympärilläni koin onnea. Minulla ja monilla suomessa asuvilla on rauha ja vapaus mennä tuonne luontoon ja nauttia sen kauneudesta kaikilla aisteilla. Jos olo onkin tuntunut kurjalta ja raskaalta, saa pienen hetken kokea keveyttä, vapautta ja iloa. Yhtä lailla luontoon voi mennä jatkamaan omaa seesteistä ja onnellistakin oloa. Luonto ei kysy, millä mielellä tulit ja jaa pääsylippuja sen mukaan.
Miten se luonto sitten soi? Suksen suhina hangella, tikan koputus puussa, tintin sirkutus sekametsälämpäreessä, pakkasen paukahdus, pakkaslumen hiljainen kuiskaus sen hipaistessa hihaa. Suurin osa äänistä ei möykkää tullakseen huomatuksi. Ne odottavat lempeästi havainnoijaa. Ne odottavat ihmistä rauhoittumaan ja avaamaan aistit havainnoimaan.