Eläinten kivusta on jo hyvän aikaa ollut tutkittua tietoa. Eläinlääkäriasemat pitävät seinällään ja kotisivuillaan esillä tietoa kivun tunnistamisesta. On olemassa tietoa eläinten käyttäytymisestä. Lainsäädäntökin tunnistaa eläinten tarpeen ja oikeuden saada hoitoa. Silti aiheeseen on olemassa monenlaista suhtautumista. Omien kokemusteni ja kohtaamisten kautta olen alkanut pohtia syitä tarpeeseen ohittaa tai kieltää eläimen kipu.

Kastroinnin jälkeen Tuiskulta hävisivät ennen niin vahvana olleet vetohalut. Kyselin eläinlääkäreiltä ja rekikoirayrittäjiltä ja -harrastajilta, miksi se yhtäkkiä juoksee karkuun, kun näkee valjaat. Ennen Tuisku oli aina innoissaan lähdössä lenkille, kun näki valjaat. Melko yleinen vastaus oli, ettei sitä vain huvita. Vaikka mielessäni olin eri mieltä siitä, että koira jotenkin vain laiskuuttaan juoksisi valjaita karkuun, siinä määrin uskoin kommentteja, etten tehnyt asialle enempää. Itsekseni vain ihmettelin. Kokeilin jopa uudelleenkoulutusta vetämiseen niin, että pienen vetomatkan päässä odotti ruokaa.

Haluttomuus valjaiden pukemiseen vain jatkui. Koiran liikkeessä ei ollut helposti havaittavia virheitä, kuten selkeää ontumista tai peitsaamista. Jokaisen vetotreenin jälkeen koira kuitenkin vetäytyi sohvan alle loppupäiväksi maaten hipihiljaa. Treeniä seuraavana päivänä Tuisku olikin sitten kärttyinen ja reaktiivinen. Käytin tässä kuukausia kestäneen prosessoinnin aikana koiraa hieronnassa koirahierojan suositteleman aikataulun mukaan. Hänkään ei nähnyt mitään syytä käytökselle, vaikkakin oikean lavan seutu oli aina kovin jumissa. Lopulta näytin hierojalle alla olevan videon. Siitä hän hoksasi, että Tuisku juoksee juuri ja juuri havaittavasti oikea lapa edellä. Mutta vieläkään ei osattu sanoa, mikä sen aiheuttaisi.

Vuoden 2023 alussa lopulta päätin viedä Tuiskun röntgenkuvauksiin. Mielestäni koira ei ollut kivuton, vaikka niin monet halusivat vakuuttaa kaiken olevan kunnossa. Nivelrikkohan sieltä löytyi. Kummassakin ranteessa oli kuin hiiri olisi käynyt haukkaamassa yhdestä luusta palasen. Samoin oikeasta olkapäästä löytyi nivelrikkoa. Kuvaaminen aikaisemmin ei olisi välttämättä näyttänyt vielä muutoksia. Nivelrikko sattuu olemaan sellainen, että yksi koira ilmaisee kipua jo kauan ennen kuin kuvissa näkyy muutoksia, kun taas toinen ei näytä kipua, vaikka nivelet ovat jo huomattavan huonossa kunnossa ja kuluneet.

”Ei se ole kipeä. Se vain ontuu.”

”Onnutko sinä huviksesi?”

Koska olin huolestunut, osataanko valjakkourheilun lajipiireissä ymmärtää ja havaita koirien kipua, jututin eläinlääkäriä koirien kivusta. Olin jo pohtinut, kuinka monta rekikoiraa juoksee jatkuvasti kipeänä. Riippuu kuulemma musherista eli koiranvaljakon ajajasta, koirien hoitajista ja omistajista, miten hyvin valjakoissa juoksevien koirien kipu havaitaan. Hyvä musheri huomaa ja reagoi heti. Eläinlääkärin mukaan olin harvinainen koiranomistaja, koska näin koiran kivun ilman massiivisia kipusignaaleja. Jotkut koiran omistajat eivät ole edes häntä eläinlääkärinä uskoneet, että koira on kipeä. Ihmiset ovat sanoneet: ” Ei se ole kipeä. Se vain ontuu.” Tähän lääkärin on vastannut: ” Onnutko sinäkin huviksesi?” Niin. Kysynkin sinulta lukija: ”Onnutko sinä huviksesi?”

Luonnossa eläimen täytyy piilottaa heikkoutensa viimeiseen asti, ettei lauma hylkää ja saalistaja huomaa heikkoutta. Koirat, kissat, hevoset ja kaikki ihmisen vallan alla elävät eläimet ovat aivan samanlaisia. Jos eläin näyttää kipunsa, se on jo todella kipeä ja kärsinyt mahdollisesti pitkään piilottaen vaivansa. Itselle oli itsestään selvää, ettei koirani ole enää ennallaan. En halunnut uskoa, että kastraatio on vaikuttanut niin paljon koiran luonteeseen, vaikka se toki muuttaa koiraa. Ennen niin itsenäinen ja ulkona itsekseen viihtyvä koira muutti sisälle ja alkoi olla minussa enemmän ja enemmän kiinni. Remmikäytös huononi huomattavasti ja koira oli ärtynyt. Tuntui, ettei toisina päivinä ollut kärsivällisyyttä yhtään, jos vaikka remmi kiristyi rauhallisella lenkillä.

Olen pohtinut kohta kolme vuotta, miksi monien on vaikea myöntää eläimen kipu. Miksi niin monet kieltävät eläinten kivun? Mitä ihmisen mielessä tapahtuu, kun pitäisi kohdata eläimen kipu? Suurin osa eläinten omistajista pohjimmiltaan ei haluaisi lemmikkinsä tai tuotantoeläimensä kärsivän. Miksi se kipu siis kielletään? Onko ihmisen psyykkinen resilienssi heikko? Suojeleeko ihminen itseään ja tunteitaan kieltäessään eläimen kivun? Onko eläinten kivun- ja sairaudenhoito liian kallista? Monesti voi olla kyse tiedon puutteesta. Jos kuitenkin ihmisille annetaan tietoa ja eläinlääkäri toteaa eläimen kivun, miksi silti on tarve kieltää sen olemassaolo?

Itselleni on vaikea katsoa vierestä kipeitä eläimiä. Tuiskun kivun kanssa eläminen opetti vielä herkemmin huomaamaan kipuviestejä. Yritän olla hienotunteinen, kun huomaan jonkun koiralla kipukäytöstä. Minun on kuitenkin mielestäni pakko ilmaista huomioni kivusta. Hyvin usein eläimen omistaja kuitenkin kieltää huomioni ja siinä samalla eläimen kivun. Se on surullista. Siksi päätin kirjoittaa tämän artikkelin. Ja siksi, että voisin lisätä tietämystä ja keskustelua eläinten kivusta omalta osaltani. Kolmanneksi siksi, että kipu vaikutta koiran ruoansulatukseen.

Suomen laki on melko yksiselitteinen kivun hoitamisen suhteen:

Mitä näet yllä olevassa kuvassa?

Äkkiseltään voisi luulla, että koira pötköttelee ja viettää aikaa. Tarkemmin katsottuna voi nähdä pieniä kipusignaaleja. Kuva on otettu nivelrikkodiagnoosin jälkeen. Olimme lähdössä aamulenkille, kun Tuisku kävi keskelle auraamatonta tietä makuulle. Pelkästään outo käytös viittasi kipuun. Normaalisti aktiivinen koira ei huvikseen laita keskelle tietä makuulle ennen ensimäistäkään pissaa yön jäljiltä. Kivuton koira ei makaa, suostumatta liikahtamaan tilanteessa, jossa normaalisti on iloisesti liikkeessä. Lisäksi voit katsoa koiran ilmettä ja asentoa. Koiran keho on kipristynyt ja asento jäykkä. Silmät ja suupielet ovat tiukkana. Silmien ilme on myös väsynyt. Korvat ovat myös kääntyneet hivenen taakse. Kipukohtaus kesti muistaakseni puolisen tuntia ja konsultoin heti hoitavaa lääkäriä.

Jos lemmikkiään ei tunne, on vaikea huomata pieniä muutoksia käytöksessä. Voi myös olla, että muutokset tulevat niin vaivihkaa, ettei niihin hoksaa kiinnittää huomiota. Monet eivät myöskään osaa yhdistää koiran käytöstä kipuun. Meidän tapauksessa onni oli siinä, että vietin paljon aikaa Tuiskun kanssa ja tunsin sen hyvin. Jotkut ovat moittineet, että vietin liikaa aikaa koiran kanssa. Se on toki suhteellinen ja jokaisen itse päätettävissä oleva asia. Nyt pystyin kuitenkin sen ansiosta reagoimaan kipuun kohtuu ajoissa, vaikka tuntui, että silti liian pitkään uskoin muita.

Vaikka Tuisku tykkäsi asua ulkona häkissä, ei se viettänyt seillä kaikkea aikaansa yksin. Käytin sen vähintään aamuin ja illoin lenkillä ja muuten aina ulkona ollessani otin sen kaikkiin touhuihin mukaan. Useimpina päivinä lenkkejä oli kolme muun touhuamisen lisäksi. Sisällä ollessa tuntui välillä tyhmältä, että koira on yksin ulkona, mutta se ei suostunut olemaan kanssani sisällä kuin todella kovalla pakkasella, helteellä tai pahaan räkkäaikaan. Lisäksi Tuisku oli kodin ulkopuolella mahdollisimman paljon mukana. Koska työpäiväni usein venyivät pitkiksi, oli Tuisku joko työpaikalla mukana tai sitten ystävän pihassa parkissa. Näin pystyin kesken työpäivän myös huolehtimaan siitä. Onneksi kipujen lisäännyttyä olin löytänyt Tuiskulle ihanan hoitopaikan, jossa se sai viettää aikaa sisällä koiraystävien ja ihmisten seurassa pitkien työpäivien ajan.

Lemmikin kivun kanssa eläminen on raskasta, stressaavaa ja kallista. Kipu voi myös tarkoittaa eläimen eutanasiaa eli luopumista. Ymmärrän sitä kautta hyvin, että on vaikea myöntää eläimen kipu. Kannustan kuitenkin olemaan rohkea ja kohtaaman, mitä elämässä vastaan tulee. Kanssasi elävä eläin ansaitsee tulla hoidetuksi kivun vaatimalla tavalla ja päästä tarvittaessa kivuistaan lopullisesti. Tuiskun kuoleman jälkeen monet lemmikinomistajat ovat häpeillen ja huonoa omatuntoa potien kertoneet minulle, miten lemmikin kuolema on ollut vaikeampi kuin läheisen ihmisen menetys. Mietin sitäkin, miksi. Harvoin me ihmiset jaksetaan olla toisillemme niin lojaaleja ja uskollisia, aina iloisia ja nopeasti anteeksiantavaisia kuin eläimet. Joskus eläin voi olla ihmisen läheisin kiintymyssuhde, vaikka olisi perhettäkin. Eläin on ”vankeudestaan” huolimatta tai juuri sen vuoksi aina tai ainakin useimmiten ilolla viettämässä aikaansa meidän ihmisten kanssa.

Minulle Tuiskun kuolema on ollut raskas asia. Silti pidin täysin itsestään selvänä ettei nivelrikkoisen koiran polvea alettu enää operoimaan, vaan Tuiskun elämän piti päättyä siihen. Minua kosketti syvästi, miten eutanasian antanut eläinlääkäri totesi minulle: ”Olet harvinainen omistaja, kun et pitkitä koiran kärsimystä vaan näin hyvissä ajoin haluat eutanasian.” Hyvänen aika. Mitä hyötyä olisi ollut kolmesta kivun täyttämästä lisäpäivästä huonolla ennusteella? Miten olisin voinut laittaa koirani käymään läpi ison polvileikkauksen ja toipumaan jo valmiiksi kipeiden etujalkojen kanssa?

Myös lemmikin kuoleman hetki on tärkeä! Koin ehdottoman tärkeänä olla saattamassa kuoleman rajan yli. En olisi millään voinut jättää elämänsä kanssani jakanutta, monia suuria tunteita sisältäneitä hetkiä kanssani kohdannutta Tuiskua kuolemaan yksin. Halusin kiittää kaikesta yhdessä koetusta ja kertoa, että on lupa lähetä. Tehtävä oli hirveän kivulias henkisesti. Nytkin tätä kirjoittaessani itken sitä muistellessa. Silti halusin tehdä sen. Sekä eläinlääkäri, eläintenhoitaja että krematorioyrittäjä kertoivat, miten nykyään yhä suurempi osa lemmikeistä kuolee yksin, vieraiden ihmisten saattelemana, koska ihmiset eivät kestä kuoleman hetkeä.

Teille luopumisen tuskaa pelkääville haluan antaa rohkaisun sanoja oman kokemukseni pohjalta: Käy läpi se kaikki lemmikkisi kanssa. Se sattuu todennäköisesti paljon, mutta se tekee silti sinulle hyvää. Koin tärkeäksi saada hyvästellä rauhassa. Krematorion vastaanotolla annettiin aika ja rauha hyvästellä lemmikki itselle sopivalla tavalla. Sain viettää viimeiset hetket kuolleen Tuiskun vierellä, kunnes lopulta mieli hyväksyi sen tosiasian, että jäljellä on vain kuori. Että on pakko vain päästää irti ja jättää rakkaan ystävän maallinen kuori odottamaan tuhkausta. Tämä auttoi siinä, ettei ole tarvinnut kotona kuulla haamukoiran tassujen rapinaa. Vain parina iltana tuli vanhasta muistista, että pitäisi iltaruoka antaa. Mieleni ehti sisäistää ja hyväksyä kuoleman, koska kohtasin kaiken loppuun saakka. Ole rohkea, sillä sinä kestät sen! Kipu, suru ja kaipaus kertovat suuresta rakkaudesta!

Jos mietit, milloin on oikea päästää rakas ystävä kivuistaan, kysy itseltäsi: Mitä oikein odotat? Onko sen kunnon oltava jo lohduton, ennen kuin pystyt tekemään ratkaisun?
Itse sain tämän ajatuksen koiran ravintoterapeuttien koulutuksessa Malin Ekblomilta. Sitä kovasti kyselin itseltäni Tuiskun sairauden edetessä kunnes polvivamma ratkaisi kohtalon.

Seuraavassa artikkelissa kerron kivun vaikutuksista ruuansulatukseen.